Minulle on sattunut kaksi ihmeellistä pelastumista varmalta kuolemalta tai ainakin vakavalta loukkaantumiselta ja molempiin tapauksiin on liittynyt jostain syystä linja-auto. Ensimmäinen pelastuminen tapahtui ollessani kaksivuotias ja itse en siitä mitään tietenkään muista, mutta sekä äitini että mummini olivat siinä silminnäkijöinä ja ovat tapahtuman minulle kertoneet.

Näin siinä kävi: olin mummin kanssa kävelemässä Kokemäen joen ylittävää siltaa pitkin. Kyseessä oli vanha, kapea silta ja kuljimme tien reunassa ja huomasimme, että äitini tuli vastaan sillan toista puolta pitkin ollen meistä vain muutaman metrin päässä. Riistäydyin irti mummin kädestä ja lähdin juoksemaan sillan toiselle puolelle äitiäni kohti. Samaan aikaan vastaan tuli bussi, joka ei ehtinyt jarruttaa ja olisin aivan varmasti jäänyt bussin alle, ellei jokin olisi yhtäkkiä tempaissut minua ylös ja sivulle takaisin tien penkalle mummin viereen. Niin äitini kuin mumminikin kertoivat, että näytti siltä, kuin jokin olisi nostanut minut ilmaan ja siirtänyt nopeasti takaisin sinne, mistä olin lähtenytkin. Mitään tai ketään ei kuitenkaan näkynyt.

Myöhemmin ollessani jo itse äiti sattui toinen tapaus. Tyttäreni oli tuolloin kaksivuotias, kuten minäkin edellisen tapauksen aikana. Olin eräänä poikkeuksellisen kuumana kesäpäivänä illan suussa lähdössä hakemaan miestäni tämän työpaikaltaan. Laitoin tyttäreni lastenistuimeen etupenkille ja lähdin ajamaan. Meillä oli silloin pieni ja hutera rättisitikka ja aurinko porotti kuin pätsi takaikkunasta sisään. Olin jo melko lähellä määränpäätä, kun vastaan tuli bussi, joka lähti yllättäen ohittamaan edessään olevaa autoa. Kuski ei varmaankaan huomannut minua, sillä ei hän muuten olisi ohittanut, sillä olin vain muutaman metrin päässä. Aurinko varmaankin häikäisi. Joka tapauksessa, olimme suuressa pulassa, sillä tie oli kapea enkä voinut ajaa sivuun. Yhtäkkiä huomasin, että vain vähän matkan päässä oli tyhjä bussipysäkki ja vedin autoni nopeasti sinne juuri ennen kuin bussi viiletti ohitsemme. Onneksi pysäkilläkään ei ollut ketään.

Suojelukseen uskova

Olin 40 vuotta sitten siirtolaispappina Kanadassa ja vastuullani oli yksi suomalaisista seurakunnista. Vaimoni, joka oli ammatiltaan opettaja, osallistui seurakunnan työhön vapaaehtoisena ja pidimme yhdessä rippikouluja, joihin osallistui maan tavan mukaan 12-14 vuotiaita suomalaisia nuoria.

Leirimme oli keskellä tiheää korpea ja lähimpään asutukseen oli linnuntietä 20 kilometrin matka, mutta siitä pohjoiseen oli vain erämaata satoja kilometrejä.

Eräänä iltapäivänä pelasimme nuorten kanssa pihapiirissä lipunryöstöä, jossa kaksi joukkuetta kilpailee keskenään siitä, kumpi saa varastettua toisen joukkueen nenän edestä lipun itselleen.

Eräs nuorista nimeltään Mike oli käynyt partiota ja ehdotti omalle joukkueellensa, että nämä koukkaisivat metsän kautta hieman kauempaa ja saisivat siten yllätettyä vastapelurinsa. Kukaan pojan ryhmästä ei tästä innostunut, sillä olimme kieltäneet heitä menemästä syvälle metsään, sillä sinne olisi helppo eksyä ja siellä saattoi oli karhuja ja susia.

Yhtäkkiä kesken leikin taivas alkoi tummua ja pian olimmekin myrskyn keskellä. Kyseessä oli luultavasti twisteriksi kutsuttu voimakas pyörremyrsky, joita siellä päin usein esiintyy. Alkoi satamaan kaatamalla ja taivas pimeni niin, että mitään ei näkynyt. Käskimme kaikki nuoret nopeasti sisään ja nämä menivätkin vikkelästi omiin majoihinsa. Emme siinä kiireessä tehneet laskentaa ja varmistaneet, että kaikki olivat paikalla, kuten olisi pitänyt tehdä. Vasta yhteisellä iltapalalla muutaman tunnin päästä huomasimme, että Mike puuttui joukosta. Muodostimme nopeasti etsintäpartiot, jotka varustimme taskulampuilla, sillä oli jo sysipimeää ja lähdimme etsimään kadonnutta poikaa ja jonkin ajan kuluttua yksi partioista törmäsikin häneen tiellä. 

Mike kertoi olleensa myrskyn alkaessa metsässä suorittamassa suunnittelemaansa koukkausta ja pelästyneensä ensin pahoin. Hän ei ollut varma, missä suunnassa leiri oli ja kertoi ensin kävelleensä pitkän aikaa ympyrää ja eksyneensä. Myrskyn rauhoituttua hän istahti kannolle ja pyysi mielessään apua näillä sanoin; ”Jumala, jos olet, niin auta”. Pienen hetken päästä hän oli huomannut ympärillään isoja parvia tulikärpäsiä, jotka tapansa mukaisesti vilkuttelivat valojaan pimeässä. Mike katseli näitä vilkkuvia valoja ja huomasi, että joukossa oli yksi, jonka valo ei vilkkunut vaan loisti tasaisesti. Yhtäkkiä tämä tulikärpänen lähti liikkeelle ja Mike alkoi seuraamaan sitä. Välillä hän kadotti sen silmistään, mutta löysi taas uudestaan. Jonkin ajan kuljettuaan tulikärpäsen osittamaan suuntaan tämä johdatti Miken sille pienelle hiekkatielle, jolta yksi etsintäpartioista löysi hänet.

Ilman tätä jatkuvasti palavaa valoa hän olisi jäänyt erämaan vaarojen keskelle ainakin yön ajaksi. Niin Mike kuin muutkin leirillä olleet nuoret muistavat tapauksen hyvin vielä aikuisenakin.

Ihmeisiin uskova pappi

Olin lähdössä erääseen kesäseminaariin ja etsin kauniita, uusia sandaalejani. Löysin kaapista vain yhden ja etsimme sitä toista oikein porukalla pari päivää. Viimeisenä iltana ennen lähtöä sanoin puolisolleni, että nyt meidän täytyy nähdä unta, siitä, missä kenkä on. En kuitenkaan nähnyt tietääkseni asiaan liittyvää unta, mutta aamulla tein vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen etsiä kenkää siitä samaisesta kaapista, jonka kaikki olimme kolunneet useaan kertaan. Yhtäkkiä sain vain päähäni työntää käteni ylös, vaatteiden helmojen yläpuolelle ja sieltähän se kenkä sitten tipahti. Siellä se oli jotenkin ihmeellisesti roikkunut viimeisestä ulkomaan matkastamme asti, eli yli kuukauden. Miten se oli siellä pysynyt, sitä en tiedä tai ymmärrä (siinä on kyllä pieni solki ja muutama koriste), mutta ehkä kaikkein mielenkiintoisinta oli se, että jotenkin intuitiivisesti ja kaiken järjenvastaisesti työnsin käteni ylös sinne helmoihin.

Kesän ihme

Äitini on Karjalan evakkoja ja hänelle on vuosikausia tullut Karjala niminen lehti. Lehtiä onkin kertynyt vino pino tai oikeastaan useampikin ja pinot ovat yläkerran vinttikomeron hyllyllä. Olin vanhempieni luona kylässä ja juttelimme tuosta lehdestä ja siitä, mistä asti lehti on oikein ilmestynyt ja kuka sitä kustantaa. Puhuimme myös äitini kotipaikasta ja hänen vanhemmasta veljestään, joka oli kuollut useita vuosia sitten. Vanhempani olivat harmissaan siitä, että eivät enää muistaneet tämän Eeron tarkkaa kuolinpäivää ja olivat yrittäneet palauttaa sitä mieleensä jo muutaman päivän ajan. Kuolinilmoituskin oli ollut silloin tuossa lehdessä, mutta niitä oli niin paljon, ettei kukaan jaksanut kaikkia sieltä yläkerrasta tuoda alas ja kahlata niitä läpi. Päätimme jättää asian tällä kertaa siihen, mutta kustantajan voisimme helposti tarkistaa ja lupauduin hakemaan yhden lehden yläkerran komerosta malliksi. Komerossa oli k.o. lehtiä useita kymmeniä kolmessa korkeassa pinossa joidenkin muiden tavaroiden alla. Päätin ottaa jonkin lehden ensimmäisestä pinosta. Ensin meinasin ottaa päällimmäisen, mutta sitten jostain syystä päätinkin ottaa jonkin hieman keskemmältä ja toisesta pinostakin. Vein lehden äidilleni ja hetken sitä selattuaan äitini hihkaisi, että katsokaapa, mikä ilmoitus tässä lehdessä oikein on. Lehti oli 10 vuotta vanha ja siinähän oli kuin olikin Eeron kuolinilmoitus. 

Evakon tytär

Mieheni oli pastorina eräässä pienessä seurakunnassa. Asuimme pappilassa ja meillä oli neljä lasta. Kuopus oli vasta kuukauden ikäinen ja kastetilaisuus oli sovittu tulevalle sunnuntaille. Perjantai-iltana myöhään soi ovikello ja ovella seisoi seurakuntaneuvoston iäkäs puheenjohtaja, joka näytti hyvin vaivaantuneelta. Hän pyysi vuolaasti anteeksi, että oli tullut niin myöhään häiritsemään iltarauhaamme, mutta hänen oli pakko tulla, sillä oli saanut käskyn Jumalalta lähteä heti siunaamaan lapsemme. Syytä tähän käskyyn hän ei osannut sanoa, mutta koki, että muuta vaihtoehtoa ei nyt ollut, kun Jumala kerran käskee.

Niinpä annoimme pienen tyttäremme hänelle siunattavaksi, minkä hän teki panemalla kätensä lapsen pään päälle ja lausui herran siunauksen.

Kävimme pian tämän jälkeen nukkumaan ja kun heräsin aikaisin aamulla, kävin heti vilkaisemassa vauvaa ja totesin tämän nukkuvan sikeästi ja levollisesti. Hänen ihonsa tuntui hieman nihkeältä ja vähensin peitteitä. Kävin vielä vähäksi aikaa omaan sänkyyni, sillä neljän vilkkaan lapsen, joista yksi pieni vauva, äitinä olin väsynyt. Heräsin kunnolla vasta parin tunnin päästä ja ihmettelin, miksi vauva vielä nukkui, sillä yleensä tämä ei vielä nukkunut niin pitkään yhtä jaksoisesti.  Riensin heti katsomaan ja löysin lapsen sinisensä vuoteestaan. Kätkytkuolema. Mitään ei ollut enää tehtävissä.

Noin kuukausi tämän jälkeen olin eräässä esirukoustilaisuudessa, johon oli kutsuttu meille tuntematon saarnaaja toiselta paikkakunnalta. Tämä alkoi kohdallani puhumaan kielillä ja käänsi sen sitten kertoen näkevänsä pienen tyttäremme Jeesuksen sylissä ja tyttö sanoi: ”Äiti, älä itke, minulla on täällä hyvä olla.” Tämä kyseinen saarnaaja ei tiennyt, että olimme juuri menettäneet vauvamme.

Jeesuksen sylissä

HALUATKO SINÄ KERTOA MINULLE OMASTA ERIKOISESTA TAI IHMEELLISESTÄ KOKEMUKSESTASI. JULKAISEN OSAN MINULLE LÄHETETYISTÄ KERTOMUKSISTA MYÖS NÄILLÄ SIVUILLA, JOTEN KERRO MYÖS MILLÄ NIMELLÄ TAI NIMIMERKILLÄ HALUAT SEN JULKAISTAVAN.

KERRO KOKEMASTASI: KLIKKAAMALLA TÄSTÄ