Puolisoni isä sairastui monta vuotta sitten syöpään ja hoidoista huolimatta lääkärit antoivat hänelle korkeintaan pari vuotta elinaikaa. Tätä eivät lääkärit hänelle itselleen kertoneet vaan tiedon sai hänen puolisonsa. Nykypäivänä tällainen ei olisi enää mahdollista ja niin lääketieteessä kuin psykologiassakin on vallalla käsitys, että ihmisen on hyvä tietää tosiasiat ja oman sairautensa ennuste, vaikka se olisikin synkkä. Tällä realismilla halutaan antaa ihmiselle mahdollisuus valmistautua kuolemaansa ja saattaa maalliset asiansa ja ihmissuhteensa järjestykseen.
Samaan aikaan lääketiede kuitenkin ymmärtää toivon ja positiivisen ajattelun merkityksen yhtenä parantumista edistävänä tekijänä ja niin sanotuista placebo- vaikutuksista on olemassa runsaasti tutkimusnäyttöä. Appiukkoni hoidosta vastaava lääkäri oli sitä mieltä, että toivon ylläpitäminen oli tärkeämpää kuin kuolemaan valmistautuminen eikä siis kertonut potilaalleen totuutta. Vastoin kaikkia ennusteita appiukkoni paranikin syövästä ja eli vielä 20 vuotta terveenä miehenä kuollen lopulta vanhuuteen.
Lääketieteessä näitä epätodennäköisiä, yllättäviä paranemisia kutsutaan nimellä spontaani paraneminen ja ne ovat tunnustettu, vaikkakin harvoin tapahtuva, tosiseikka. Melkein jokainen riittävän pitkän uran tehnyt lääkäri törmää tällaiseen tapaukseen ainakin kerran työuransa aikana. Lääketiede ei pyri näitä spontaaneja ihmeparanemisia mitenkään selittämään, ellei selitys sitten ole se, että ihmisen keho joskus yllättäen onnistuu tuntemattomista syistä itse parantamaan itsensä.
IHME VAI SATTUMAA?
Minulla on ikäiseni serkkutyttö, jonka kanssa vietimme paljon aikaa lapsena ja vielä nuoruudessakin. Aikuistuttua asuimme eri paikkakunnilla ja tiemme erkanivat ja tapasimme harvoin, lähinnä sukujuhlissa, mutta soittelimme silloin tällöin.
Hänen vastavalmistunut aikuinen poikansa asui naapurikaupungissani, serkkuni yli sadan kilometrin päässä meistä. En ollut kuullut serkustani mitään yli kuukauteen ja syy selvisi, kun poikansa soitti minulle yllättäen eräänä iltana. Sain kuulla, että serkkuni oli ollut sairaalassa lähes kuukauden. Hän oli saanut ensin aivohalvauksen, sen päälle verenmyrkytykseen ja nyt viimeksi vielä keuhkokuumeen. Hänet oli vaivutettu koomaan jo kaksi viikkoa sitten ja nyt oli tullut puhelinsoitto, jossa kehotettiin tulemaan pikaisesti sairaalaan ja jättämään äidille hyvästit. Matka oli pitkä ja oli jo myöhä, joten päätimme lähteä sairaalaan heti seuraavana aamuna.
Sairaalassa meille kerrottiin, että serkku oli vielä elossa, mutta viimeiset hetket ovat nyt käsillä. Hetken odottelun jälkeen hoitaja saattoi meidät serkkuni vuoteen ääreen ja oli paikalla koko sen ajan, kun vietimme huoneessa. Muita potilaita ei huoneessa ollut ja serkkuni oli hengityskoneessa. Hoitaja istui tuolilla seinän vierustalla ja me kävimme seisomaan vastakkaisille puolille sänkyä. Hänen poikansa itki ja jutteli välillä äidilleen ja minä kysyin luvan laittaa käteni serkun otsalle, koska se oli ainoa näkyvä paikka, jossa ei ollut letkuja. Suljin silmäni ja rukoilin hiljaa ja sanattomasti mielessäni serkkuni puolesta. Ajattelin häntä ja ajattelin Jumalaa ja sitä ihmeellistä valoa ja rakkautta, jonka olin Jumalan läheisyydessä saanut kokea.
Kävimme lähtiessämme sairaalan sosiaalityöntekijän puheilla järjestämässä serkkuni asioita ja menimme sitten hänen asunnolleen järjestelmään paikkoja ja tarkistamaan laskuja ja muuta postia. Ajelimme hiljaisina takaisin kotiin ja olimme varmoja, että näimme serkkuni viimeistä kertaa.
Vaan toisin kävi. Hänen poikansa soitti minulle muutaman päivän päästä ja kertoi, että serkkuni oli herännyt koomasta ja oli nyt päässyt pois hengityskoneesta ja toipuminen oli alkanut. Parin viikon päästä hänet siirrettiin kuntoutus-sairaalaan, jonne hän jäi pitkäksi aikaa, sillä sairastaminen oli jättänyt monia jälkiä. Nykyään hän on taas kotona ja asuu omillaan, mutta aivan täysin hän ei toipunut, vaan kulkee rollaattorilla ja saa apua kotihoidosta. Ja tätä nykyä mekin tapaamme taas useammin.
HIENOA USVAA
Niin epäoikeudenmukaiselta kuin se tuntuukin, kaikki eivät suurimmasta toivosta tai sinnikkäästä rukoilemisesta huolimatta parane ja selviydy. Erityisesti lasten vakava sairastuminen, kärsimys ja kuolema ovat monelle liikaa ja jotkut menettävät uskonsa niin käydessä.
Tutustuin muutaman vuosi sitten erääseen lääkäriin, joka oli tehnyt pitkä uran lastensairaalassa ja kohdannut työssään myös kuolemantapauksia. Hän kertoi minulle eräästä tapauksesta, joka oli lohduttanut häntä itseään näissä hetkissä. Kyseessä oli pitkään sairastanut pieni lapsi, jonka kuolema oli väistämätön ja lähellä. Omaiset olivat kokoontuneet vuoteen äärelle ja lääkäriystäväni seisoi hieman kauempana vuoteen jalkopäässä. Kun kuoleman hetki koitti, hän näki, kuinka lapsen pään kohdalta nousi ylös hento, vaalea pilvi kuin usvaa, joka liikkui ikkunan luo ja livahti sen läpi ulos. Samalla huoneeseen laskeutui syvä rauha ja levollisuuden tunne.
Hannah.H., 2025