Viihdyin erittäin hyvin roomalaisessa luostarissa ja nautin rukoushetkistä, vaikka en ymmärtänyt niistä puoliakaan. Huomasin myös, etten kuitenkaan tunne enää samanlaista kaipuuta luostarielämään, jonka koin hyvin vahvana vielä muutama vuosi sitten.
En koe enää tarvitsevani luostarielämää samalla intensiteetillä, vaan luostari on ikään kuin siirtynyt huomaamattani sisälleni. En rukoile tai meditoi säännöllisesti tai tietyn kaavan mukaan eikä minulla ole enää pyrkimystä mihinkään. Sisäinen meditatiivinen rauhan tila on aiempaa vahvempi ja yhteyteni Jumalaan vahva ja henkilökohtainen. Näen niin kauneuden ja hyvän kuin pahankin entistä selvemmin, mutta en jää niihin kumpaankaan kiinni vaan siirryn melko nopeasti eteenpäin ja unohdan.
Matkaan junassa Torinon kautta Ranskan puolelle Maconiin, josta on lyhyt matka Taizeen, jonne olen seuraavaksi menossa. Juna kulki läpi upeiden Alppimaisemien, kun satuin juuri istumaan junan kahvilassa. Ihailin maisemia ääneen tiskillä työskentelevälle naiselle, joka ei ollut niitä ehtinyt koskaan työn ohella huomaamaan. Nyt hän tuli viereeni istumaan ja ihastelimme tätä upeaa panoraamaa yhdessä kahvilan isoista ikkunoista.
Mietin, kuinka emme useinkaan huomaa sitä kaikkea kaunista, jota ympärillämme on. Huomiomme kiinnittyy herkemmin negatiiviseen osittain biologisistakin syistä, koska negatiivinen edustaa potentiaalista uhkaa ja varaa. Lisäksi olemme niin tottuneita lähes kaikkeen ympärillämme, että emme näe sen ihmeellisyyttä ja kauneutta. Tämän huomasin myös itse erittäin konkreettisesti muutama kesä sitten ja se kesä oli ihmeellinen.
Eräänä päivänä, täysin yllättäen, aloin nähdä ympäröivän luonnon hyvin erikoisella tavalla. Tuntui, kuin silmäni olisivat vasta todella avautuneet ja verhot pudonneet niiden edestä ja sain nähdä luonnon yhtä kauniina kuin Jumala sen on luonut ja ehkä sen näkee. Se kesä oli maaginen. Eräänä päivänä vain huomasin kulkiessani, että kaikki ympärilläni olevat värit olivat kymmeniä kertoja terävämmät ja kirkkaammat kuin yleensä. Heinän keltainen kulta oli kuin kullan kimalluksesta tehtyä, kaikki vihreä oli niin vihreää, että silmiä melkein pakotti. Kukkien punaiset, siniset ja violetti ja kaikki muutkin värit olivat niin syviä, etten ollut uskoa silmiäni ja tunsin itseni suunnattoman onnelliseksi saadessani kulkea niin uskomattoman kauniin luonnon keskellä. Kaikki oli niin kaunista ja kirkasta, etten voinut olla ihmettelemättä sitä, miten en ollut ennen sitä huomannut ja mitä silmilleni oli tapahtunut, että ne olivat näin auenneet. Näin myös kukkien ja heinien väreilevän ja niiden ympärillä ja yläpuolella oli hennosti sykähtelevä kehikko ilman tarkkoja rajoja. Tämä kehikko ei ollut kovin iso ja parempaa sanaa näkemälleni en keksi kuin sädekehä.
Kuljin sen kesän haltioissani näkemästäni ja tunsin päässeeni Eedenin puutarhaan ja olin mykistynyt sen kauneudesta ja monimuotoisuudesta. Koko sen kesän kuljin suurta ihmetystä, nöyryyttä ja kunnioitusta täynnä. Olin suunnattoman kiitollinen näkemästäni ja jollain tasolla tajusin, että sain nähdä sen, miltä luonto oikeasti näyttää ja kuinka jokainen yksittäinen ruohonkorsikin on ihme, niin kaunis ja täydellinen sellaisenaan.
Mikään muu näkemäni kuin luonto ei poikennut sinä kesänä tavanomaisesta. Tämä ihme sai minut kuitenkin ymmärtämään, että kaikki elämä, ihmiset mukaan lukien, on luotu samasta ja siinä samassa Jumalan valossa, rakkaudessa ja voimassa me asumme ja se ympäröi meidät ollen samalla myös sisällämme ja osa meitä ja, jos pääsemme edes pienen hetken ajan näkemään maailman Jumalan silmin, on helppo ymmärtää, miksi Jumala rakastaa luomakuntaansa niin suuresti ja ilman ehtoja ja miksi Jeesus rakasti jopa vihollisiaan.
Tätä ihmeellistä näkökykyä kesti vain sen yhden kesän ajan ja hiljalleen näkemiseni palautui ennalleen. Kokemani teki minut nöyräksi ja samaan aikaan sekä hyvin onnelliseksi että surulliseksi. Maapallomme on paratiisi, jota emme osaa arvostaa, koska olemme sokeita sen kauneudelle. Voi, kunpa voisimme kaikki aina nähdä sen sellaisena kuin se minä sen näin!
Hannah.H.Pottier, 2025