Pimeä Yö on kristilliseen mystiikkaan kuuluva käsite, joka tuli tunnetuksi jo 1500-luvulla Ristin Johanneksen kirjoittaman kirjan kautta. Ristin Johannes, syntymänimeltään Juan de Yepes, oli vuonna 1542 syntynyt espanjalainen teologi ja runoilija ja pääteoksenaan pidetyssä Pimeässä yössä hän kuvaa hengellisen kasvun prosessia ja sitä, mitä käytännössä tapahtuu ihmiselle, joka haluaa päästä lähelle Jumalaa ja lopulta lähes sulautua tähän. Jotta tämä tapahtuisi on ensin käytävä läpi sellaisten tilojen, joita Ristin Johannes kutsuu yhteisellä nimellä Pimeä yö
Ristin Johanneksen mukaan Pimeässä yössä puhdistetaan ensin henki ja sitten sielu. Hengen puhdistus on inhimillisten turhuuksien, roolien ja näennäisten tarpeiden riisumista ja sielulle vahingollisten persoonallisuuden piirteiden karsimista. Tämän puhdistautumisen aikana ihminen huomaa olevansa hyvin pieni ja osaamaton ja sellaisen huomaaminen voi johtaa masennuksen kaltaiseen tilaan, mutta tyypillisestä masennuksesta poiketen perimmäisenä syynä tässä on valtava sielun jano ja pyrkimys yhteyteen Jumalan kanssa. Kyseinen prosessi voi kestää pitkään, vuosiakin ja kaikkia ei Ristin Johanneksen mukaan siihen kutsuta ja kaikki eivät siihen halua tai uskalla lähteä.
Oma Pimeä Yöni
Ymmärrän hyvin omakohtaisella tavalla, miksi Ristin Johannes puhuu nimenomaan Pimeästä yöstä. Ajattelen sen johtuvan siitä, että Jumalan valo on niin kirkas, että se pimentää kaiken muun ympärillään ja siinä kirkkaassa valossa ihmisparka näkee aivan liian selvästi oman riittämättömyytensä, kiittämättömyytensä ja huonoutensa Jumalan rinnalla.
Jatkoin ensimmäisen valaistumiskokemukseni jälkeen elämääni ja työtäni kuten ennenkin ja palasin mielessäni aika ajoin tuohon kokemukseeni. Muistikuvat elivät vahvoina mielessäni, vahvimpina kuin mikään, mitä olen kokenut koskaan aiemmin ja olin samaan aikaan sekä riemuissani että hämilläni. Kaipasin kipeästi takaisin valoon ja tuon suuren tietoisuuden, Jumalan lähelle ja olisin tehnyt mitä vain päästäkseni takaisin sinne. Mutta niinhän ei tietenkään tapahtunut vaan elämän oli jatkuttava ja ensimmäisen vuoden jälkeen, melkein huomaamattani, ajauduin hiljalleen omaan Pimeään yöhöni ja ihmettelin, eikö Jumalan löytäminen tehnytkään ihmistä onnelliseksi?
Huomasin, että mitä lähemmäs Jumalaa sieluni ja mieleni liikkui, sitä kauemmaksi ajauduin kaikesta maallisesta ja sitä vähemmän huomasin tietäväni elämästä ja maallisista asioista ylipäätään. Minusta tuli tietyssä mielessä paljon viisaampi, sillä olin saanut arvokkainta mahdollista tietoa, mutta samaan aikaan minusta tuli paljon tyhmempi ja hitaampi ja tuntui, kuin olisin unohtanut melkein kaiken elämässäni oppimani tai sitten se menetti täysin merkityksensä.
Vaivuin päättämättömyyden ja turhautumisen tilaan ja menetin mielenkiintoni kaikkeen muuhun paitsi hengellisten asioiden tutkimiseen ja Jumalan ajattelemiseen. Mieleni teki mennä luostariin, että voisin täyspainoisesti keskittyä vain hengellisiin puuhiin ja ymmärrykseni kasvattamiseen niistä. Halusin myös palavasti palata siihen olotilaan, jonka olin saanut kokea ja tiedostin, että mikään muu ei voisi koskaan vastata edes murto-osaa siitä autuudesta.
Kyselin itseltäni toistuvasti; Miksi minä? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän uskomattoman kokemuksen ja tiedon. Samalla kyselin myös lähes epätoivoisena, mitä olen tehnyt saadakseni siihen liittyvän painolastin kannettavakseni? Mitä minun pitäisi saamallani tiedolla tehdä? Koska vastauksia ei kuulunut sain pian huomata, että maallisissa toimissa koettu riittämättömyys on pientä verrattuna siihen riittämättömyyden tunteeseen, jota voi kokea suhteessa Jumalaan.
Tunsin olevani eksyksissä ja tekeväni vääriä asioita, mutta en osannut tai uskaltanut päättää, mitä pitäisi tehdä ja soimasin itseäni ankarasti sekä osaamattomuudestani että ja päättämättömyydestäni, mikä ei tietenkään vaikuttanut mitenkään muuten kuin mielialaa laskien. Ymmärrän nyt, että yritin ajattelemalla ratkaista ongelmaa, joka ei ajattelemalla ratkea, mutta kärsimättömyyteni ja koulutukseni olivat ajaneet minut siihen. Kävin ahkerasti Jumalanpalveluksissa, meditoin ja hiljennyin rukoukseen ja koin välillä vahvaa Pyhän Hengen kosketusta, mikä auttoi tarpomaan eteenpäin Pimeässä yössäni. Välillä sain kokea uuden ihmeen, näyn tai ilmestyksen, mutta mikään ei vetänyt vertoja alkuperäiselle kokemukselleni. Ne valoivat kuitenkin uskoa siihen, että Jumala ei ole hylännyt minua, vaikka en ole saanutkaan jatkaa elämää tämän välittömässä läheisyydessä. Ymmärsin toki myös, että sellainen ei olisi tietenkään ollut mitenkään mahdollista ja tästä johtuen osa minusta odotti koko ajan sitä hetkeä, jolloin saan kuolla ja siirtyä takaisin Jumalan luo.
Koin olevani hyvin etuoikeutettu, että olin saanut esimakua siitä suurenmoisesta ihanuudesta, mikä meitä kaikkia odottaa kuoleman jälkeen ja koin velvollisuudekseni kertoa siitä muillekin. Tiedostin kuitenkin jo alkumetreillä, etteivät minun kokemukseni tai sanani vakuuta ketään, joka ei ole valmis niitä uskomaan tai haluaa syystä tai toisesta kieltää koko Jumalan olemassaolon. Tietoisuus tästä vain lisäsi oman Pimeän yöni syvyyttä, sillä olisin halunnut koko sieluni syvyydestä kertoa kaikille, että Jumala on olemassa ja rakastaa suunnattomasti meitä kaikkia ja kaikkea olemassa olevaa eikä meillä ole mitään hätää.
Hannah.H.Pottier, 2025